minä olen tänään vihannut itseäni enemmän kuin vuosiin. pitänyt vähän säälittävänä. ja siksi sätittävänäkin. jotenkin vaikea päivä olla minä. vaikka yritin itseäni lohduttaa. katsoa asioita pidemmässä juoksussa. löytää kauniita sanoja itselleni. toivoa. mutta silti joskus toivoo. että olisi erilainen. jotain sellaista, jonka olisi helppo olla itsensä ja toisten kanssa.
ja sitten yritin antaa itselleni vapaata. aikaa ajatuksille. kirjastosta pino musiikkia. joulukirjoja. joulurunoja. enkä jaksanut keskittyä yhtään. sanat pomppivat. ajatukset. jokainen, pienikin ääni tuntui huudolta. tarve saada olla yksin. ja silti en osannut lähteä. vaikka olisi ollut mahdollistakin.
onneksi muistin näpertämisen mieltätyynnyttävän vaikutuksen. värien ja sanojen voiman. kun kaikki luovuus ja toiminta pitää jumittaa niin monta kertaa. että joskus minulla enemmän aikaa itselleni taas. joskus kestän katsella sitä, kun askarrellessani saksitaan housut. tai piirretään seinät. mutta nyt en mielellään tee, jos en saa keskittyä. sillä se on ainoa asia, jota voisin tehdä rauhassa tuntikausia.
niinpä joulukorttipino kasvoi samalla, kun mieleni vähitellen täytti ne toivotukset. joulurauha ja jouluilo. hyvyys ja rakkaus. kai jouluksi voisi toivottaa kärsivällisyyttäkin. että ei toiveita ja pyrkimyksiä. vaan sitä hyvää oloa aina vain. ehkä minäkin kirjoitan joulupukille. tuo väsyneelle minuudelleni voimaa ja uskallusta katsella eteenpäin. tuo iloa siitä, mitä jo olen. anna hoitava syli, lämpö ja lohdutus. että jaksaisin kokea. jokainen päivä on minun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti